Enkelin hommissa

Kello oli viittä vaille seitsemän. Viimeistään seitsemäksi kotiin, äiti oli
sanonut, kun Joonas oli lähtenyt Mikon luo monta tuntia sitten. Joonasta
harmitti, kun piti lähteä kesken. Mikolla oli hyviä pelejä, aika kului
siivillä. Joonas oikaisi urheilukentän yli. Joku seisoi kentän laidalla.
Joonas hätkähti, pelästyikin vähän. Oliko joku kytiksessä? Pitäisköhän
kiertää pitemmän kautta? Ei ollut aikaa. Paras panna juoksuksi.

Lähemmäs tultuaan Joonas huomasi, että Peltolan pappa se vain oli. Miksi se
siinnä seisoi? Nojasi keppiinsä vähän kummallisen näköisenä. Pitäisikö
sille sanoa jotain.
-Moi, hän sanoi kohdalle tultuaan.
-Joonasko se siinä, pappa vastasi vähän arasti.
-Joo, mä.
-Kas, kun minä tunsin! pappa ilahtui. -Kuule, auttaisitko minua vähän?
-Joo, tottakai, Joonas sanoi, vaikka tiesi, mikä kotona odotti. Äiti oli
supertarkka kotiintuloajoista.
- Kun minä olen eksynyt, pappa melkein kuiskasi. -Nolottaa niin. Lähdin
vähän kävelylle, vaikka mamma kielsi. Sanoin, että kierrän vain korttelin,
en minä kauaa viivy. Mamma sanoi, että katso sitten, miltä kynttilät meidän
ikkunalla näyttää. Kävelin kuitenkin vähän pitemmälle, kun oli niin hyvä
sää. Ajattelin, että osaanhan minä pimeässäkin kotiin, kun kerran kynttilät
palaa ikkunalla. Mutta kävellessäni näin, että melkein joka talossahan
kynttilät ikkunalla on. Tietysti, kun on itsenäisyyspäivä. Sen minä sentään
muistan.

Pappa puhui hätääntyneesti ja hämillään kuin peläten, että unohtaisi
senkin, mitä piti kertoa. Hän katsoi Joonakseen anovasti.
-Voisitko viedä minut kotiin?
- Joo, tottakai, Joonas sanoi. Onneksi hän tiesi, missä Petolan pappa ja
mamma asuivat. Hän oli kerran kesällä käynyt viemässä heille jotain tavaraa
äidin kaupasta.
-Sinä tulit oikein taivaan lähettämänä. Ihan oikeasti. Minä siinnä rukoilin,
että Jumala lähettäisi jonkun ystävällisen ihmisen kulkemaan sitä kautta,
pappa puheli köpötellessään Joonaksen rinnalla. He ihastelivat talojen
ikkunoita tuikkivia kynttilöitä. Pian näkyivät jo Peltolan ikkunoiden
kynttilätkin.
-Kiitos, Joonas! Miten minä sinut nyt palkitsen? pappa sanoi huojentuneena,
kun he tulivat tutulle portille.
-En mä mitään tarvitse, Joonas sanoi.
-Hyvä kun nähtiin.
-Voitaisiinko pitää tämä meidän salaisuutena. Ei kerrota kenellekkään. Jos
mamma saa tietää, minun itsenäisyyspäiväni loppuvat siihen. En pääse enää
koskaan yksin kävelylle enkä mihinkään, pappa sanoi jo naurahtaen.
-Okei! Joonas sanoi. -Nyt mun pitää mennä! Hei!

Pappa huusi vielä perään kiitokset. Joonas juoksi koko matkan kotiin.
-Mitä kello on? äiti sanoi ensimmäiseksi.
-Puoli kahdeksan. Mä myöhästyin, kun mä näin... Joonas aloitti, mutta
muisti samassa.
- Mä olin vähän aikaa enkelin hommissa.
-Vai enkelin! Äiti purskahti nauramaan.
-Paras selitys tähän asti.
(Pia Perkiö,Sunnuntaikertomuksia)


Kiitos, Jumalamme,
kun annoit kauniin maan,
annoit jylhät metsät,
loit vedet virtaaamaan.
Kiitos sisukkaasta työstä isien,
Kiitos isänmaasta ja kohtaloista sen.

Iloista itsenäisyyspäivää sytytäkää kaksi kynttilää ikkunalle juhlistamaan
sitä ja muista katsoa telkkarista presidentin prinsessajuhlia!

Enkeli