äTiellä ken vaeltaa

-Mitä se hoosianna oikein tarkoittaa?
Joonas kysyi. Hän oli menoossa äidin ja isän kanssa kirkkoon ja äiti totesi
kolmannen kerran, että onpa mukavaa taas päästä laulamaan hoosiannaa.
-En ole varma, äiti sanoi, -mutta muistaakseni se tarkoittaa "oi auta, pelasta"
-Ihan tarkasti se merkitsee "pelasta meidät, ole hyvä", isä sanoi.
-Mistä sinä sen tiedät? äiti hämmästyi.
-Isä tietää kaiken, isä vakuutti.
-Vai että kaiken! äiti sanoi ja nauroi.
-Nooo, ehkä ei nyt ihan kaikkea, isä myönsi. -Mutta tämän satuin kuulemaan
radiosta ja ajattelin, että täytyypä pitää mielessä.

Joonasta nauratti. Mukavaa, kun kaikki olivat hyvällä tuulella. Johannakin
olisi saanut lähteä mukaan eikä jäädä nukkumaan.

Kirkko oli jo melkein täynnä. He löysivät paikan keskivaiheilta. Joonas jäi
penkin päähän. Hän näki siitä suoraan alttarille, kukat ja kynttilät ja
valkoiset alttariliinat. Äkkiä kirkon ovelta alkoi kuulua laulua: Tiellä ken
vaeltaa, ken aasilla ratsastaa. Pyhäkoululaiset tulivat kulkueena kohti alttaria ja lauloivat.

Ihan ensimmäisenä kulki poika joka kantoi suurta ristiä.

Joonas hämmästyi. Ristinkantaja oli se sama poika, jonka kanssa hän oli
uudenvuodenpäivanä tehnyt pihan täyteen jälkiä. Hän ei ollut nähnyt poikaa
sen jälkeen. Hän olikin ajatellut että poika asui jossain kauempana tai oli
muuttanut saman tien pois.

Kun kulkue ehti Joonaksen kohdalle, poika katsoi häneen, tunsi ja hymyili
ja iski silmää. Joonas hymyili takaisin ja yritti hänkin räpäyttää silmää.

-Jeesus sä herramme, sua seurata tahdomme, lauloivat pyhäkoululaiset
alttarilla ja kirkkoväki heidän kanssaan. Papit olivat kävelleet kulkueessa
viimeisenä, toinen heistä meni suoraan alttarille. Laulun loputtua
pyhäkoululaiset menivät istumaan etupenkkiin. Joonas ei ihmisten takaa enää
nähnyt poikaa. Ristin hän näki, sillä poika oli vienyt sen alttarin
vieressä olevaan telineeseen. Joonas päätti mennä juttelemaan pojan kanssa
heti kun voisi. Tuntui tosi kivalta nähdä hänet taas!

Jumalanpalvelus kesti Joonaksen mielestä aika kauan; noustiin seisomaan
monta kertaa, laulettiin ja rukoiltiin ja kuunneltiin papin puhetta. Tämä
kuuluu varmaan taivaaseen asti, Joonas ajatteli, kun kaikki lauloivat
täysillä hoosiannaa. Isäkin.

Lopuksi pyhäkoululaiset ja papit lähtivät urkujensoidessa taas kulkueena
alttariltakirkon ovelle. Poika otti ristin telineestä ja kulki taas
ensimmäisenä. Ja hymyili taas Joonakselle. Ihmiset tungeksivat kulkueen
jäljessä ulos, ja kesti aikansa ennen kuin Joonas pääsi ovelle asti. Hän
etsi poikaa, mutta pyhäkoululaiset olivat jo häipyneet. Vain papit
seisoivat
ovella kättelemässä ihmisiä. Uskaltaisikohan kysyä heiltä? Tietäisivätköhän
he?

-Joonas! Mihin sinä jäit? äiti huusi, kun Joonas norkoili pappien lähellä
ja pohti, kysyäkkö vai ei. Ihmisiä tungeksi kirkosta koko ajan ja monet jäivät
juttelemaan pappien kanssa. Joonas luovutti ja juoksi äidin ja isän kiinni.

-Meidän pitäisi ueammin käydä kirkossa, äiti sanoi.-Siellä tuli taas niin
hyvä mieli. Kukahan oli se ristiä kantanut poika? Hän oli jotenkin niin
tosissaan.
-Tunnetko hänet? isä kysyi Joonakselta.-Näyti ihan siltä, kun hän olisi
tuntenut sinut.
-Joooo, Joonas vastasi venytellen. -Ollaan me kerran nähty. Mutta en tiedä
vielä hänen nimeään.
Hän ajatteli kertoa uudenvuodenpäivästä ja lumeen tehdyistä jäljistä, mutta
päättikin olla kertomatta. Vielä hän tapaisi sen pojan ja saisi selville
nimenkin. Nähdään, hän sanoi itsekseen. Joonas lähti juoksemaan, liukastui
ja kaatui.
-Hoosianna! hän huusi ja makasi maassa.
-mitä sinä noin! äiti torui auttaessaan Joonaksen ylös. -Pilkkaatko?
-En! Mutta sinähän sanoit ,että se tarkoittaa "oi auta", Joonas nauroi.
-Hupsu poika! äiti sanoi. -Aina pelleilemässä.
-Voi teitä, isä sanoi ja avasi oven.
-keitetään kahvit. Jäi lehtikin aamulla lukematta.

(Pia Perkiö, Sunnuntaikertomuksia)

Ensimmäinen adventti on ilon juhla, se aloittaa uuden kirkkovuoden.